Historia

Kukkolankoski - ainutlaatuinen rajat ylittävä perinnekalastuskylä - kulttuuri- ja elämysmatkailijoiden mielikohde

Kukkolankoski on elävän historian ja nykyisyyden tiivistymä. Kylä jakautuu kosken molemmin puolin Suomeen ja Ruotsiin. Molemmissa puoliskoissa puhutaan samaa kieltä, joka on osin säilynyt muuttumattomana Ruotsin puoleisessa osassa. Kalastuskulttuuria on suomalainen kyläyhteisö vaalinut huolellisemmin, mutta kylän osat täydentävät hienosti toisiaan.

Kyläyhteyden historia

Kukkolankoski nousi maan kohoamisen ansiosta esiin noin tuhat vuotta sitten. Lohi, siika ja taimen kamppailivat suurin joukoin ylös jokea kutemaan levähtäen hetkeksi ahtauman pohjakuopissa, kuten ne yhä tekevät. Pohjoisempana jokilaaksossa asuvat ihmiset tulivat kesän ajaksi koskelle kalastamaan runsaiden saaliiden houkuttelemina. Valtaisat tulvat huuhtoivat aluetta estäen pysyvämmän asutuksen muodostumisen. Mereltä saapuvat julmat ryöstelijät häiritsivät asumisrauhaa pitkälle ajanlaskun alun toiselle vuosituhannelle. Kukkolan ensimmäiset tilat rakennettiin joen itä- ja länsirannalle ja Toivolansaareen, joka nyt tunnetaan Styrmanninsaarena. 1500-luvulta lähtien ruvettiin virallisesti dokumentoimaan tilojen perustamisia. Niiden pellot saattoivat sijaita kummallakin puolella jokea, samoin lohipadot ja siikakrenkut ja niihin liittyvät kalastusoikeudet. Vuonna 1782 muodostettuun Karl-Gustavin seurakuntaan kuului väki joen molemmin puolin ja 1796 yhteisvoimin ja -kustannuksin rakennettuun kirkkoon tuli oma sisäänkäynti veneillä, hevosilla tai hiihtäen joen itäpuolelta saapuville kruunun alamaisille.

Suomen sodan seurauksena tsaari piirsi Ruotsin ja Suomen välisen rajaviivan Tornionjokeen Haminan rauhanehtojen mukaisesti vuonna 1809. Epävarmuus tulevaisuudesta ja vieraan vallan sanelemat muutokset totuttuun elämään aiheuttivat suurta hämmennystä ihmisten keskuudessa. Joki on aina halkaissut Kukkolan kylän ja menneinä aikoina se oli valtatie. Nyt rajan taakse jääneet maat piti myydä tai luovuttaa määräaikaan mennessä. Ruotsinpuoleiset seurakuntalaiset pelkäsivät, etteivät selviydy velvoitteistaan, kun puolet veronmaksajista jäi toiseen maahan.

Ylimenovaiheen jälkeen arkielämä hakeutui lähes tuttuun uomaansa. Venäläiset rajasotilaat ilmaantuivat partioimaan joen itäiselle rannalle tuoden levottomuutta ainakin ihmisten mieliin, mutta heihin totuttiin. Osa vartijoista oli Ruotsin entisen itärajan suunnalta tulleita virolaisia, jotka ymmärsivät rajan molemminpuolisten suomenkieltä.

Kun Suomen Kukkolaan perustettiin Nuorisoseura v. 1893, olivat Ruotsin kukkolalaiset innokkaasti mukana alusta alkaen johtokunnan jäsenyyttä myöten. Myöhemmin tärkeäksi tulleeseen urheilutoimintaan ilmestyi maaotteluhenki 1900-luvulla, mutta esimerkiksi jalkapallojoukkueet muodostuivat 1950-luvulla Suomen ja Ruotsin kukkolalaisista. Mm. kemiläisiä vastaan pelattiin yhteisellä joukkueella, vaikkei se ollut aivan virallisten sääntöjen mukaista. Merkittävä puun uittotoiminta hoidettiin yhteisvoimin voimalaitoksista vapaata jokea myöten. Tavaraa ostettiin siltä puolelta, missä sitä oli parhaiten ja edullisimmin saatavilla. Olosuhteet pysyivät samankaltaisina 2. maailmansotaan asti, jonka jälkeen elintarvikkeiden, tarvekalujen ja alkoholin salakuljetus eli joppaus roihahti tullimiesten pitelemättömäksi, suorastaan elinkeinotoiminnaksi. Siinä menestyttiin keskinäisen luottamuksen ansiosta. Suomalaiset saivat peruselintarvikkeita, joista sodan seurauksena oli pula, ja ruotsalaiset monenlaista tavaraa paljon oman maan hintoja halvemmalla. Suomen ja Ruotsin elintasorailo oli revennyt suureksi tasoittuen vasta vuosituhannen vaihteeseen tultaessa. Siksi naimakaupat tehtiin lähes poikkeuksetta idästä länteen, täällä kuitenkin Kukkolasta Kukkolaan. Sukulaisuussuhteet pysyivät läheisinä ja itäpuolelta tulleiden äitien kieli vallitsi.

2. maailmansodan kulkiessa läpi itäisen Kukkolan ottivat ruotsalaiset hädän hetkellä suomalaiset sukulaisensa, so. koko kylän siviiliväen, turvaan koteihinsa karjoineen kaikkineen. Sen jälkeen kun Suomen Kukkolankosken padon ja myllyn veivät jäät ja tulvat 1930-luvulla, kulkivat suomalaiset jauhattamassa viljansa Spolanderin ja Lahden myllyissä Ruotsin Kukkolassa. Talojen laudat molemmille puolille jokea on sahattu samoissa laitoksissa. Monet suomalaiset ovat käyneet töissä naapurin puolella.

Aivan viimeisten vuosikymmenien aikana ihmisten käyttäytymissuunta on Kukkolassakin kääntynyt itä-länsisuunnasta pohjois-eteläsuuntaan. Syyt ovat taloudellisia ja hallinnollisia, ja ne ovat muuttaneet Tornionlaakson kylien yhtenäiskulttuurit emomaidensa valtakulttuurien kaltaisiksi. Yhteinen kieli on vaihtunut emomaan kieleksi. Vanhempi väki puhuu yhä lähes poikkeuksetta suomea myös Ruotsin Kukkolassa. Tuo ikäluokka tuntee edelleen toisensa yli rajan. Olisi mahdollista tutkia esimerkiksi, mitä vanhasta yhtenäiskulttuurista on jäljellä ja millaisia ovat sen uudet ilmenemismuodot. Kummallakin puolella on vahva oma elinkeino- ja yritystoiminta, eivätkä ne vielä välttämättä tarvitse toisiaan. Sen sijaan kasvavan matkailun intressit ovat ehdottomasti yhteiset. Lähin joen ylittävä silta on etelässä 17 km:n ja pohjoisessa 50 km:n päässä. Kukkolankoski-Kukkolaforsen on Haaparannan ja Tornion kaupunkien, nykyisen TornioHaparandan, tärkein nähtävyys sekä luonto- ja kulttuurimatkailukohde.

Yksi Euroopan Unioniin liittymisen myönteinen seuraamus Kukkolassa ja TornioHaparandassa on ollut kanssakäymisen vapautuminen yli entisen rajan. Kiinnostus naapureita kohtaan on lisääntynyt. Kukkola-Treffeillä, jotka järjestetään tänä vuonna 2006 toista kertaa, on nähty sydämellisiä jälleennäkemisiä. Nuorempi väki on ”krannistaan” uteliaan kiinnostunut, vaikka se ei lähde, menneiden aikojen tapaan, naapuriin veneellä tai hiihtäen.
On suurenmoista, että muutaman sadan metrin päässä toisistaan on kaksi erilaista, tasavertaista kulttuuria, joilla on täydet edellytykset ymmärtää toisiaan. Ne voivat muodostaa vapaaehtoisen kokonaisuuden, jonka kohteliaaseen kanssakäymiseen tarvitaan kulttuurisilta, tässä tapauksessa kävelysilta. Ja näin tarkentaa edelleen hyvinvointinsa perusteita.

Kukkola Kulturbro-Kulttuurisilta -muistio Hannu Alatalo 2006